Huittislainen Rainer Frisk (aik. Lindeman) teki keväällä ison ratkaisun. Hän vaihtoi sukunimekseen sukuhistoriasta löytyneen Friskin.
Syy nimenvaihdokseen oli kipeä. Friskin aikuinen poika Ronnie oli kotiutumassa Suomeen ulkomailla vietetyn työjakson päätteeksi. Ajatus työnhausta kotimaassa hirvitti jo valmiiksi. Lindeman on Suomessa tyypillinen romanien nimi, ja työhaastatteluihin on vaikeaa, ellei mahdotonta päästä.
Frisk oli Lindemaneille vapaasti käyttöön otettavissa, koska nimi löytyi kirkonkirjoista viiden sukupolven takaa.
Rainer Frisk toimii kristillisen romanijärjestön Elämä ja Valo ry:n toiminnanjohtajana. Hänet tunnetaan myös muusikkona.
Ovatko nimenmuutokset yleistyneet suomalaisromanien parissa?
– En tiedä, onko mitään buumia, mutta nimiä on suomennettu jonkin verran. Esimerkiksi jotkut Grönstrandit ovat nyt Vihreärantoja.
– Ideana on ollut se, että nimestä ei heti tunnistettaisi romaniksi.
Frisk puntaroi omaa nimenmuutostaan vuosien ajan.
– Pohdin asiaa jo valmiiksi niin, että jos muutan pois Huittisista, vaihdan nimeä. Huittisissa minut tunnetaan, täällä meillä ei ole mitään vaikeuksia. Mutta tiedän, että toisella paikkakunnalla ongelmat alkavat.
Nimenmuutoksista on perheessä jo kokemusta. Toinen Friskin pojista otti vaimonsa sukunimen.
– Hän pääsi uudella nimellä saman tien työhaastatteluun ja töihin.
Romanien vaikeuksista päästä työn syrjään kiinni on puhuttu jo vuosia. Kulttuurivähemmistön koulutustaso on noussut kohisten, mutta työelämään pääseminen on silti melko hankalaa.
Rainer Frisk ei ole vihainen, mutta hän toivoo, että asiantila hiljalleen muuttuisi.
– Työnantajille haluaisin lähettää terveisinä, että uskaltakaa ottaa riski. En voi luvata mitään sellaista, että romani olisi välttämättä sen parempi työntekijä kuin pääväestöläinenkään, mutta uskon, että romani on lojaalimpi työntantajalleen.
– Romanit eivät heti vilkuile muualle, koska tietävät miten vaikeaa työtä on saada.
Romaneilla on ongelmia niin virallisissa kuin epävirallisissakin yhteyksissä. Vapailta markkinoilta on haastavaa saada asuntoa. Jos verkon myynti-ilmoituksen takaa paljastuu romani, monien suhtautuminen muuttuu.
– Minulla on tuttu, jolla on suomalainen nimi, eikä ulkonäkökään heti paljasta romaniutta. Autokauppaa tehdessä ostaja näki myyjän vaimon romanivaatteissa. En muista, jäivätkö kaupat tekemättä, mutta ostajan reaktio kyllä näkyi kasvoilla välittömästi.
Frisk ihmettelee, miksi romaneihin liittyvä karsastus vain jatkuu ja jatkuu, sukupolvesta toiseen.
– Haastan kyllä myös romaneita. Olemme olleet ehkä liian tiivis porukka, emme ole avanneet omaa kulttuuriamme kenellekään. Romanius on Suomessa pysynyt outona tai mystisenä asiana. Tämä on omiaan luomaan pelkoja ja arvailuja.
Onko romaneissa keskinäisiä eroja? Ovatko toiset romanit ”mustalaisempia” kuin toiset?
– Omat vanhempani rohkaisivat minua opiskelemaan. Kävinkin ammattikoulun ja kauppaopiston, eikä se ollut kaikille sukulaisistani myönteinen asia. Joidenkin mielestä kunnon mustalainen ei kouluja käy.
– Minussa tällainen nosti uhoa ja näyttämisen halua. Haaveilin arkkitehdin urasta. No, arkkitehtiä minusta ei tullut, mutta harmistuminen nosti motivaatiotani, Rainer Frisk muistelee.
Friskin mukaan perinteisten romanien suhde koulutukseen on kaksijakoinen. Toisaalta opiskelua saatetaan vähätellä, mutta sitten kun joku menestyy, osataan kyllä olla ylpeitä.
Asetelma voi olla nuorelle haastava.
– Kyllä jokainen toivoo, että oma perhe ja suku olisivat mielissään.
Friskin mukaan nykyisin vanhempi sukupolvikin ymmärtää, ettei perinteisellä elannonhankinnalla eli sekalaisella kaupankäynnillä pärjää.
– Kaupanteko on nyt haastavampaa kuin aiemmin. Tarjontaa on paljon. Aikuisetkin ovat alkaneet opiskella ja hankkia ammatteja.
Frisk kiersi itsekin nuorempana kaupoilla. Mentiin ovelta ovelle, myytiin harjoja ja vaatteita.
– Silloin ovikauppa oli palvelua. Nyt myyjät tavoittavat asiakkaan netin kautta. Kilpailussa jää helposti jalkoihin.
Vuosia sitten Friskillä oli maahantuontiyritys veljensä kanssa. Se muistutti jonkin verran perinteistä romanien kauppaa.
– Toimme maahan nahkatakkeja ja keramiikkaa. Ei meillä ollut suurta asiantuntemusta, mutta tiesimme hieman siitä, mitä asiakkaat halusivat.
Esimerkiksi keramiikassa tai huonekaluissa romanien maku on usein pääväestöä krouvimpi.
Rainer Frisk on ollut pääväestön ihmisten kanssa tekemisissä elämässään kenties keskimääräistä enemmän nuoresta asti.
– Kyllä se joskus oli jopa tietoinenkin ratkaisu. Ei kuitenkaan koskaan niin, että olisin halunnut erottautua romaneista.
Sari-vaimo kuuluu pääväestöön, eikä esimerkiksi pukeudu romaniasuun.
– Kyllä siinä omat opettelemisensa oli. En ole halunnut tehdä Sarista romania, eikä hän minusta pääväestöläistä.
– Kotona meillä on oma kulttuuri, jonkinlainen sekakulttuuri. Olen halunnut säilyttää jotain, mitä olen halunnut pitää romanikulttuurista.
Perheen kolme poikaa eivät myöskään pukeudu perinteisen romanimiehen tavoin.
– Identiteetiltään he kuitenkin ovat vahvasti romaneja. Arvostan sitä heissä. Romanius ei ole kiinni vaatteista, vaan arvoista, joita romanikulttuuriin kuuluu.
– Ehkä olen osannut istuttaa jotain, ja he ovat luoneet oman kulttuurinsa, sekoituskulttuurin, Rainer Frisk pohtii.
Minkälaista rasismia romanit kohtaavat seurakunnissa – vai kohtaavatko?
– En mielelläni käytä rasismi-sanaa. Itä-Euroopassa olen nähnyt, mitä rasismi voi olla. Se on pahimmillaan hengenvaarallista.
– Se, mitä Suomessa tapahtuu, on eriarvoisuutta. Se on lievempää, ja meillä Suomessa on periaatteessa samat oikeudet ja velvollisuudet kuin kaikilla muillakin. Eriarvoisuuskaan ei ole hyväksyttävää.
Mutta seurakunnat, kohtaavatko romanit siellä haastavia ennakkoasenteita?
– Seurakunnissa tilanne on suhteellisen hyvä. Usein romanin pitää kuitenkin olla kaksi-kolme kertaa parempi, että pääsee samalle viivalle muiden kanssa.
– Usein sanotaan, että ota kitara ja laula. Eivät kaikki romanit ole muusikoita. Meissä on opettajia, pastoreita, siivoojia, vaikka mitä.
Seurakunnissa vastaan tulee harmittavaa romanihuumoria ja esimerkiksi äänen muuntamista romanimaiseksi hauskuuttamistarkoituksessa. Vähemmistöön kuuluvasta se ei useimmiten tunnu mukavalta.
Romanit vitsailevat keskenään romaniudella.
– Se voi olla raakaakin, Frisk nauraa.
Mutta kun muut vitsailevat romaniudella, siihen ei voi lähteä mukaan.
– Se ei vaan tunnu mukavalta.
Osan nuoruuttaan Rainer Frisk vietti Ruotsissa. Niitä vuosia hän muistaa lämmöllä. Toisessa maassa ei tarvinnut olla niin erilainen kuin kotimaassa.
– Suomalaisuus yhdisti ihmisiä, romanius ei ollut niin iso asia.
Romaneilla on usein hyvä ihmistuntemus.
– Olemme joutuneet olemaan selviytyjiä.
Joskus tutka on turhan herkkä. Keskustelukumppanista saadaan väärä käsitys oman heikon omanarvontunnon vuoksi.
– Minulla ei ole mitään tutkimustietoa, mutta oma tuntumani on, että romaneilla on keskimääräistä heikompi itsetunto. Se heijastuu ihmissuhteisiin ja siihen, ketä uskaltaa päästää lähelleen.
Suurimman sisäisen taistelunsa suhteessa eriarvoisuuteen Frisk joutui nuorena käymään seurakunnassa.
Sukulaispariskunta oli ohjaajana lastenleirillä, nainen keittiöllä, mies leiri-isäntänä. Eräänä iltana heidän käskettiin vaihtaa majoituspaikkaansa. Syynä oli se, että huoneessa säilytettiin leirin kassaa.
– Tämä tuntui valtavan pahalta. Jouduin syvään kriisiin. Teki mieli nostaa asia julkiseksi ja sanoa pahasti.
– Sain kuitenkin itse kasvaa tuossa tilanteessa. Asia kyllä otettiin vielä esiin ja käsiteltiin. Minun piti osata antaa anteeksi.
Frisk toivoisi, että ymmärrettäisiin, kuinka eriarvoisuus tuntuu erityisen pahalta seurakuntien piirissä.
– Olemme tottuneet kohtaamaan maailmassa kaikenlaista. Mutta seurakunnissa toivoisimme, että saisimme olla aidosti tasavertaisia.
Anssi Tiittanen